Koiran hankkimisen eipäsjuupas

Mä olen pyöritellyt tätä koira asiaa jo pitkään. Mä olen pitkään halunnut koiran, mutta kaiken aikaa mä olen myös ollut hyvin hyvin epävarma siitä, onko musta kuitenkaan koiran omistajaksi. Nykyään niin moni ottaa koiran harkitsematta ja silloin kaikki menee pieleen - mä en todellakaan halua olla yksi näistä tyhmistä ihmisistä.

Mä olen nyt puolitoista vuotta asunut koirallisessa taloudessa, seuranani kaksi täysin kouluttamatonta sekarotuista neitoa. Elämä niiden kanssa ei ole ollut mitenkään erityisen ruusuista, kuten arvata saattaa. On erittäin miellyttävää herätä keskellä yötä siihen, että koira rupeaa räksyttämään jollekin, mitä se kuvitteli ulkona olevan - tai vain huvikseen! On todella hauskaa tulla kiskotuksi ojaan. On todella kiva yrittää huudella metsässä vapaana painelevaa koiraa luokse, kun sillä ei tunnu olevan kuuloaistia ollenkaan tai yrittää ohittaa toista koiraa, kun oman remmin päässä on pahemmanlaatuinen räyhääjä. On myös erittäin mukavaa, kun kädet haisevat naudan mahalle tai ovat yltä päältä rasvaiset kun olet syöttänyt hölmölle koiralle sian rintarustoa kädestä, koska se ei osaa syödä lattialta.

Siitä huolimatta mä nautin näiden hassujen kanssa touhuamisesta! Ruokin, putsaan korvia, leikkaan karvoja lyhemmäksi, harjailen, lenkitän, leikin, rapsuttelen, opetan temppuja...

Parasta on kuitenkin ehdottomasti se, kun pitkän yrittämisen jälkeen onnistuu! Oli sitten kyse toko-kokeen selvittämisestä hyväksytyin pistein tai siitä, että koira ensimmäistä kertaa istuu pelkästä suullisesta käskystä ollessaan lähes 12-v, on onnistumisen tunne aina sama, eikä sitä voita mikään! Ja se, kun huomaa koiran luottavan, se tekee tästä kaikesta sen arvoista.

Mutta jaksaako sitä?
Lenkkeilytystä, kouluttamista, ruokkimista, ainaista rahan menoa. Aina kiire kotiin viemään koira ulos. Mihinkään ei voi ilman koiraa lähteä. Pitää harjata ja leikata kynnet ja pestä kuratassut (ja lattia). Aamulla, töiden jälkeen, illalla ja joka välissä ulos koiran kanssa. Ruokaa pitää ostaa ja pakastin hankkia ja jotain varusteitakin uusia ja eläinlääkärissä käydä. Päivien ajaksi pitää keksiä aktivointia ja videoida koiran yksinoloa, jos se vaikka haukkuu. Pitää siivota pissoja, kakkoja ja oksennuksia pitkin lattioita. Pitää pestä kuolatahrat ikkunoista ja imuroida karvapallot irti matosta.
          Hyvässä lykyssä koira keksii syödä kaiken kengistä ovilistojen kautta kaukosäätimiin ja johtoihin. Tai ehkä siitä tulee eroahdistunut, ääniarka, liian vahtiviettinen, remmiräyhä, karkailija tai muuten vain vaikea. Ehkä se on allerginen yhdeksälle asialle kymmenestä tai ei suostu syömään kuin yhtä asiaa kymmenestä tai syö kaiken tai...

Leluja tarvitaan paljon, ne kuitenkin hajoavat!

Mä olen kuitenkin aika mukavuudenhaluinen ja laiska - enkä vihaa itsessäni mitään niin paljon kuin sitä. En mä jaksa herätä aikaisemmin, että ehdin lenkille. Enkä jaksa lähteä sinne lenkille. Siitä tulee hyvä mieli ja olo, mutta silti se on kerta toisensa jälkeen vaikeaa. Kerrostalossa kun ei voi vaan avata takaovea, että koira pääsee asioilleen.

Lisäksi mä olen varustefriikki, eli haluan koiralle pannan jokaista väriä ja jokaiseen täytyy olla yhteensopiva talutin ja sitten pitää olla treeniliiviä, namipusseja, leluja, petejä, ruokakippoja, kirjoja, harjoja ja tietysti niitä niin kovin tarpeellisia vaatteita manttelista sadetakin kautta toppahaalariin. Suurin osa on toki tarpeellisia, mutta yleensä niitäkään ei tarvitsisi olla montaa... Yksi panta, yhdet valjaat, yksi remmi, yksi peti. Mutta kun mikään ei riitä!

Varustefriikkeilyä - kun yksi ei vaan riitä

Sitten on rodun valinta. Ei belgiä ensikoiraksi, eikä kerrostaloon. Pitää harrastaa sitä ja tätä ja tota. Belgi on vaikee, juoksee pitkin seiniä jos ei tee sen kanssa sitä tai tätä ja on jokatapauksessa ihan väärä koira just sulle ja sun pitäs ottaa joku ihan muu koira ekaks koiraks, vaikka et tykkäiskään siitä yhtään.

Sitten kun olet päättänyt, että se kuitenkin on belgi, pitää etsiä pentue. Vanhemmilla on B-lonkat tai ykkösen kyynärät tai selässä vikaa tai allergiaa tai herkkävatsaisuutta tai jotain. Tai vähintään lähisuvussa on jotain näistä. Luonnetestipisteitä on liikaa tai liian vähän tai väärillä osa-alueilla, on alusta- tai ääniarkuutta, keskittymiskyvyttömyyttä tai jotain. Liikaa viettiä, liian terävä, liian lapanen, liian sitä ja liian tätä. Tuloksia on väärästä lajista tai liian vähän, koira on liian näyttely- tai käyttölinjainen sun tarkoitukseen.
         Ja jos nää on kunnossa, niin sitten on vähintään liian korkea sisäsiitosprosentti tai koirien ulkonäkö ei miellytä tai kasvattaja ei myy pentua ensikoiraksi TAI kerrostaloon TAI vähemmän tavoitteelliseen harrastamiseen TAI koska aion raakaruokkia sitä tai jotain. Tai sitten kaikki pennut on varattu seuraavaksi 10 vuodeksi. Tai vähintään kasvattaja asuu sitten niin kaukana, ehkä jopa ulkomailla, että pentua ei pääse katsomaan montaa kertaa ennen sen hakemista ja se ei sovi joko sulle tai kasvattajalle. Tai sitten kasvattaja on luonteeltaan sellainen, ettet tule sen kanssa toimeen - koska kaikki ihmiset nyt eivät vaan voi tulla toimeen keskenään.
         Ja jos nämä kaikki on kunnossa, niin kasvattaja sitten päätyy lukemaan blogiasi ja tekee siitä jotain hyvin jänniä ja epätodellisia päätelmiä ja päättää vain siksi olla myymättä pentua sulle. Ja sitten poistat pettyneenä ja ärsyyntyneenä koko blogin, mietit asioita, masentelet, epäröit ja päädyt tähän samaan tilanteeseen kuin missä minä olen.

Koirien kanssa tulee liikuttua! Adidakseni uutena.

Koiran omistamisessa on niin kovin paljon hyviä puolia! Karvakorvan läsnäolo ja rapsuttelu vähentää stressiä, koiraa ulkoiluttaessa omakin kunto kasvaa, koiraharrastuksissa tapaa muita koiraihmisiä, tulee niitä onnistumisen tunteita ja niin edelleen. On aina joku, jota valokuvata ja joku jolle voi tehdä uusia varusteita ja ostaa uusia juttuja. On joku, joka on aina iloisena vastassa kun tulee kotiin ja joka oikeasti tykkää susta, luottaa, tottelee ja viihtyy sun seurassa. Ylipäätään koiran kanssa tekeminen on aina jossain mielessä palkitsevaa.

Tän tekstin kirjoittamisen oli tarkoitus selventää mun omia ajatuksia, mutta se ei tehnyt sitä. Se sai kaiken vain pahemmin sekaisin. Mä en vieläkään tiedä mitä haluan.

Mä tiedän, että jos koiran otan, kannan siitä vastuun ja huolehdin parhaani mukaan. Vien lenkille ja niin edelleen. Koulutan sen kunnolla, enkä luovu siitä, kun kaikki ei menekään kuin elokuvissa. Jos koiran otan, pidän sen loppuun asti ja huolehdin siitä kunnialla, sen lupaan sekä itselleni että koko maailmalle.

          Mä tiedän, että mä olisin hyvä koiranomistaja, voin sanoa sen nyt ihan tässä. Olen nähnyt paljon esimerkkejä siitä, millainen ei ole hyvä koiranomistaja. Kyse onkin nyt lähinnä siitä, haluanko mä olla koiranomistaja vai en, koska sitä päätöstä en voi enää pennun tulon jälkeen vaihtaa. Sen lisäksi on vielä mieskin, joka ei ole ainakaan tällä hetkellä erityisen kiinnostunut koirista, vaikka on niiden keskellä koko elämänsä elänyt.

On toki pieni mahdollisuus, että Lotta lähtisi meidän koiraksi. Se on niin hirmu ihana koira kaikista vioistaan ja ongelmistaan huolimatta. Sen kohtalo tosin ei nyt riipu musta, vaan miehen vanhemmista ja siitä, mitä he aikovat tälle talolle, elämälleen ja koirilleen tehdä sitten, kun me muutetaan omaan kotiin täältä heidän nurkistaan. Kyse ei ole siitä, etteikö koira sopeutuisi vaikka kerrostaloon, vaan siitä, viitsivätkö/osaavatko ihmiset nähdä sen vaivan, että elämä lähtisi sujumaan. Mutta se on selvä, että eläinlääkärikään ei suostu tuon ikäistä tervettä ja ystävällistä koiraa lopettamaan, enkä muutenkaan antaisi sellaisen tapahtua. Mutta mikään ei ole vielä varmaa.