Koirablogi jälleen pystyssä

Taas kerran... Pystytin Koirankuonoja -blogin uudelleen. Tervetuloa!

Blogiin pääsee kuvaa klikkaamalla!

Ja osoite on:

http://koirankuonoja.blogspot.fi/

Mitä seuraavaksi oppisin?

Niin. Mitähän tässä keksis vielä opetella? Koirista siis. Mitä olis vielä opittava? Mitä koiran omistajan täytyy osata? Jos musta vielä joskus sellainenkin tulisi...

Tässä on tullut tehtyä jo kaikenlaista, lääkkeiden antamisesta tassu- ja mahakarvojen trimmaamiseen. Tänään leikkasin ensimmäistä kertaa Lotan kynnet ja sekin sujui hyvin, kun olin aiemmin ollut pari kertaa katseluoppilaana. Korviakin on tullut putsattua, kuraisia tassuja pestyä ja raakaruokintaa on kokeiltu (ja ruokkisin omaa koiraani ehdottomasti raa'alla).

Koulutuksesta ei varmaan tarvitse sen enempää sanoa, kuin että se on yksi suurista intohimoistani koirajutuissa. No, ehkä sanon vähän enemmänkin. Alunperinhän Lotta osasi juuri ja juuri istua ja antaa tassua (joka on muuten kohtuu ärsyttävä temppu, koska toi sekoittaa sen ja maahanmenon toisinaan). Nyt se osaa istua, mennä maahan, nousta seisomaan. Sivulletulon, seuraamisen ja esteen hyppäämisen opettelu on alkuvaiheessa ja maahanmenosta ja seisomisesta pitäisi alkaa käsiapuja häivyttää hiljalleen.
         Noutaminen toimii nykyään hyvin kotona, palauttaa lelun mulle nätisti (alussa ajatus oli aina ensimmäisenä juosta lelun kanssa karkuun!) ja nykyään osaa ja uskaltaa myös leikkiä, eli pitää lelusta kunnolla kiinni (ja myös irroittaa käskystä melko hyvin). Korvat toimivat jo kohtuullisesti kodin ulkopuolellakin vapaana ja hyvin olemattomassa häiriössä. Ja tällehän koiralle jotkut asiat menevät perille muutamalla hassulla toistolla (esim. istuminen ennen ruoan saamista meni perille kahdella toistolla ja toimi sen jälkeen käskemättä, luoksetulo ja istuminen ennen kuin heitän kepin alkoi hahmottua alle 10 toistolla).

Lotan oppiminen verrattuna treenikertojen määrään on aika hurja, oikeasti. Me ei todellakaan olla treenattu edes kerran kuussa tai kolmessakaan ja mä olen asunut Lotan kanssa saman katon alla vajaan pari vuotta, enkä todellakaan tehnyt Lotan kanssa mitään ainakaan ensimmäiseen puoleen vuoteen. Ja se määrä, mitä mä olen oppinut tänä aikana, on ihan käsittämätön, koska mä en "aiemmassa elämässäni" ole edes juuri tavannut koiria, saati että olisin päässyt yhtään mitään niiden kanssa touhuamaan. Lotan ja Maisan seurassa olen kyllä oppinut vaikka ja mitä - myös sen, miten samat asiat tehdään eri tavoin erilaisten koirien kanssa, koska nämä neidit ovat kuin yö ja päivä.

Mä pelkäsin koiria ennen. Uskotteko? En toki mitenkään valtavasti pelännyt, mutta vähän kuitenkin, koska eivät olleet tuttuja eläimiä mulle. Niinhän mä pelkäsin hevosiakin ennen kuin aloin ratsastamaan ja siitä parin vuoden päästä hoidin ehkä tallin äksyintä tuntihevosta (jota muuten kaipaan yhä edelleen ihan älyttömästi).

Hevosista muuten heräsi loputon kiinnostukseni elekieleen, myös ihmisten ja koirien elekieleen. Ja mä olen todennut, että aito kiinnostus on ainoa tapa oppia elekieliä, sillä eräät tapaukset eivät näytä oppineen yhtikäs mitään useamman kymmenen vuodenkaan aikana. Kaikki (tai no lähes kaikki...) kyllä huomaavat, jos koira heiluttaa häntää tai näyttää hampaita ja murisee + osaa ainakin suurinpiirtein yhdistää pääkopassaan eleen siihen, mitä sillä ilmennetään. Mutta sehän on vain pintaraapaisu ja hännän heilutusta ja murinaakin on niin kovin paljon erilaista. Ja hampaita näyttävä koira ei aina ole vihainen, mikä lienee asiaan perehtymättömille suuri shokki. Lotta ja monet muut koirat nimittäin hymyilevät! Ainakin Lotan tapauksessa koko muun koiran olemus on silloin ihmiskielelle käännettynä suurinpiirtein jotain tällaista: "älä vaan käsitä mua väärin, en ole vihainen" ja silti suurin osa ihmisistä pelästyy tätä elettä. Ei sillä, olisin itsekin vielä pari vuotta sitten pelästynyt.

Enkä missään nimessä väitä olevani hirveän kokenut ja osaava koiraihminen vielä. Kokemus tulee vasta ajan kanssa. Tässä pohdiskelen vain, että onko vielä jotain pieniä yksittäisiä juttuja, joita kannattaisi opetella. Seuraavaksi kai kaivan esiin koira-aiheiset kirjani (mm. lihashuoltoa, agilityn ja tokon alkeita ja raakaruokintaa käsitteleviä kirjoja löytyy muutama) ja opettelen ne ulkoa, jos en keksi muuta.

Mitä mä tekisin ilman koiria? Ilman koiria mulla ei ole minkäänlaista päämäärää, ei minkäänlaisia tavoitteita, eikä minkäänlaista suuntaa. Eikä mitään, mikä toistuvasti repisi minut ylös tästä tuolista.

Kuvat kesältä 2011

Melkein pätevä noutajaeläin

Olin tänään piiiiiitkästä aikaa kahdestaan Lotan kanssa liikkeellä, jälleen samanlaisella muka-vetovaljas-viritelmällä. Lotta juoksi ja veti hienosti. Kotiin päin alkoi olla jo väsynyt, mutta silti pysyi mun edellä nätisti, vaikkei pahemmin vetänyt. Viimeisellä juoksupätkällä juokseminen tuntui ihmeen kevyeltä ja helpolta.

Lenkin "määränpää" oli jälleen järvenranta, joskin eri paikka kuin yleensä, vaikka on tuollakin käyty pari kertaa. Tehtiin hienoja noutoharjoituksia, joiden päämäärä oli, että koira istuu mun lähellä ennen kuin heitän. Parilla toistolla meni ton päähän, että ei mikään tyhmä koira, vaikkei välttämättä erityisen nokkela olekaan. Sitten vielä kaksi pientä asiaa, eli sen pitäisi oppia uimaan ja palauttamaan heitetty asia mulle, eikä 5 metrin päähän.

Pyörii pyörii, ettei vaan jää yksikään karva puhtaaksi!

Se nousi maassa pyörittyään istumaan ja jalat jäi hassusti

Kerran se lähti sitten haahuilemaan itekseen johonkin, ja mä menin kiven taakse piiloon. Se meni monta kertaa ihan metrin päästä, muttei huomannut mua. Selkeästi kuitenkin oli huolissaan, että mihin se meni ja yritti etsiä. Nenä auki, koira hyvä, olishan sun nyt pitänyt mut haistaa tolta etäisyydeltä jo?! Ja voi sitä riemua, kun se vihdoin huomas mut. 30 kiloa märkää koiraa syliin, kiva juttu!

Ihan lopuksi, ennen paluumatkalle lähtöä, tehtiin muutamia istumisia, seisomisia ja maahanmenoja namien kanssa. Tolla koiralla alkaa oikeasti olemaan korvat päässä ja ne jopa toimii! Hämmästyttävä kehitys talven aikana! Se on vihdoin aikuistunut jollain tasolla. Sen kanssa on oikeasti jo kiva tehdä, kun ei tarvitse tapella ihan joka asiasta, esimerkiksi koiran huomiosta.


Otin myös videopätkän Lotan noutamisesta! :) Ignooratkaa mun tyhmä ääni.

Miten muka kuvittelen luopuvani tuosta? Miten voisin vain jättää sen tänne ja lähteä?

Koskaan ei oo tylsää ollu

Iltaa. Tai siis yötä. Pieniä faktoja, koska tylsyys.

Käytätkö yleensä hoitoainetta hiuksiisi? - kyllä, sekä sellaista pestävää, että harjatessa suihkutettavaa
Minkälainen puhelinliittymä­ sinulla on? - dna:n joku halvin mahdollinen, johon ei sisälly mitään paketteja (puhelinlasku usein alle 10e kuussa)
Soitatko vai tekstaatko mieluummin? - riippuu henkilöstä ja asiasta, aika harvoin kumpaakaan teen
Pelkäätkö rakastua? - en
Oletko romanttinen ? - toisinaan :)
Oletko onnellinen? - olen
Antaisitko anteeksi, jos kumppanisi pettäisi sinua? - en tiedä miten sellaisen jälkeen voisin enää koskaan luottaa, eli en.
Oletko tyytyväinen ulkonäköösi? - en, mutta lupaan olla sitten, kun olen laihtunut.
Käytätkö meikkiä? - en, koska olen liian laiska siihen
Onko sinulla pakkomielteitä?­ - no ehkä jotain pientä, muttei mitään elämää häiritseviä
Kenelle voit kertoa kaikki huolesi? - omalle miehelle
Voisitko seurustella ulkomaalaisen kanssa? - samanlaisia ihmisiähän nekin on, mutta kyllä ehdottomasti pitäisi yhteinen kieli löytyä, eli siis englanti.
Oletko helposti mustasukkainen?­ - vain jos on syytä olla, mutta sitten kyllä todella olen, jos olen.
Oletko koskaan itkenyt pojan takia? - olen, mutta enemmän ilosta kuin surusta :D
Kadutko mitään elämässäsi? - kadun kyllä, tekemättä jätettyjä asioita lähinnä.
Ajattelet jotakuta, eikö niin? - juu, tuota joka tuhisee tuolla peiton alla umpiunessa... :3
Mitä suunnitelmia sinulla on huomiseksi? - mun piti mennä Lotan kanssa koirapuistoon, mutten kyllä mene jos sataa. Pelaan simssiä ja kirjoitan ehkä työhakemuksen tai pari ja neulon vähän.
Oletko tyytyväinen nykyiseen elämääsi? - olen :)
Onko parempi että tunnet henkilön jonka kanssa aloitat seurustelun? - Kyllähän me tunnettiin toisemme ihan hyvin. En voi ymmärtää, miten voi alkaa seurustelemaan lähes tuntemattoman kanssa, vaikka sitä näkee nykyään hirveän paljon, että tiedetään suurinpiirtein vain nimi...
Ikkuna- vai käytäväpaikka? - Aivan se ja sama mulle nykyään.
Onko joku ihastunut sinuun? - tuskin ja hyvä jos ei.
Onko joku jota et koskaan unohda? - On, useitakin :)
Onko sinulla ystävä jolle voit kertoa asioita ja olla varma että hän ei kerro eteenpäin? - Ei mulla ole mitään niin jännää kerrottavaa, että ketään kiinnostaisi kertoa eteenpäin.
Aiotko vielä aikuisenakin asua samalla paikkakunnalla kuin nyt? - en todennäköisesti, kohta muutan viereiselle paikkakunnalle.
Omistatko skootteria tai mopoa? - en enää, mutta auto kyllä löytyy.

KULUNUT VIIKKO
• Onko joku halannut sinua viimeisen viikon sisällä? - viimeks tänään :)
• Oletko ikävöinyt jotain kovasti? - no vähän
• Oksentanut? - en
• Soittanut jollekkin? - ei minkäänlaista muistikuvaa, en välttämättä ole...
• Saanut viestiä vastakkaiselta sukupuolelta? - kyllä joo, mutten kännykkään ja sitä tässä varmaan haettiin...
• Lähettänyt viestiä vastakkaiselle sukupuolelle? - sama vastaus kuin edelliseen.

TÄMÄ HETKI
• Miten hiuksesi ovat? - auki, molemmilla puolilla yksi pieni letti :)
• Kuka ihminen on sinua lähimpänä? - tuo mies tuolla nukkumassa... :D
• Oletko onnellinen? - joo olen :)
• Surullinen? - en
• Masentunut? - tulevaisuus ja kaikki vähän lievästi masentaa/aiheuttaa pientä ahdistusta, muttei mitään sen kummempaa
• Tylsistynyt? - joo + väsynyt
• Missä kännykkäsi on? - laukussa, joka on tuossa lattialla tuolin vieressä
• Mikä esine on vasemmalla puolellasi lähimpänä? - kerijälaite (=laite, jolla lanka keritään keräksi)
• Katso taaksesi, mitä näet? - peittokasan, joka liikkuu hengityksen tahtiin :D
• Sataako ulkona? - ei, kai...
• Ketä ajattelet? - itteäni ja sitä että pitäs mennä nukkumaan

YSTÄVÄT
• Onko sinulla ystäviä? - on
• Onko sinulla parasta ystävää? - ei, taaskaan...
• Onko sinulla sellaista ystävää, jolle voit kertoa kaikki huolesi? - kyse ei oo siitä että voinko vai enkö, mutta yleensä tulee kerrottua huolia lähinnä miehelle.
• Kenen kanssa kavereistasi vietät eniten aikaa? - mä olen tosi kamala kaveri ja vietän tosi kauhean vähän aikaa kenenkään kanssa.
• Kuka ystävistäsi soitti sinulle viimeksi? - ööööö.... ei kyllä mitään muistikuvaa nyt, lähinnä netin välityksellä on viestitelty.
• Asuuko joku ystäväsi eri paikkakunnalla kun sinä? - juu
• Asuuko joku ystäväsi eri maassa kun sinä? - ei
• Oletko sinä koskaan halannut ystävääsi? - olen toki :)
• Onko kaverit sinulle tärkeitä? - juu, tottakai!
• Jos sinulla ei olisi ystäviä olisiko maailma tylsempi? - olisihan se
• Liikkuuko sinusta mitään juoruja tällä hetkellä? - ei musta ole mitään juoruttavaa, eli tuskin.
• Kutsutko ketään heidän sukunimellään? - en

Ja nyt sinne nukkumaan.

Aina vaan lisää koirajuttuja

Taas lisää koiria ja koirakuvia niitä haluaville, muut voivat skipata postauksen! :)

Sisko tuli käymään mun ja koirien kanssa lenkillä, joten suunnattiin kohti pientä venerantaa, joka on jo mun vakipaikka, jonne aina kesäisin suuntaan koirien kanssa. Lotta pääsi uimaankin ja nyt molemmat koirat ovat mukavan väsyneitä.

Lotta ei (taaskaan) uskaltanut uida, kahlasi vaan niin pitkälle kun tassut ylttivät pohjaan. Kun vedet lämpiäisivät, pääsisi itsekin veteen ja voisi yrittää vähän opettaa sitä uimaan... Vaikka silloin me ollaan jo ehkä muuttamassa pois täältä.

Kyllä se alkumatkasta veti ihan pätevästi, mutta
silloin en tajunnut ottaa kuvia tai mitään.

Mun uljas vetokoirani melkeen jaksaa vetää paluumatkalla

On kivaa saada joko joku jäämään kotiin Maisan kanssa tai joku taluttamaan Maisaa. Mä olen nimittäin todennut, että kahden kouluttamattoman koiran, joista toinen on remmirähjä ja toinen yliystävällinen sählääjä, ulkoiluttaminen yksin ei ole hyvä idea. Tajusin sen viimeistään kevättalvella, kun noiden nelijalkaisten ansiosta kaaduin ja raahauduin jäällä polvillani pari metriä... Oli kivaa, joo.
          Yhtälailla mä arvostaisin, jos meitä vastaan tulis ihminen yhden tai useamman koiran kanssa, eikä kykenisi hallitsemaan koiriaan ja ne tulisivat päälle. Maisan kanssa jotain voisi oikeasti sattua, se on niin arvaamaton ja ihan takuuvarmasti provosoi joitain koiria haukkumisellaan. Remmin päässä oleva koira pitäisi aina pystyä hallitsemaan, vähintään sitten voimalla. Meillä se hallinta nyt on aika pitkälti sitä voimaa, kun noita ei ole koulutettu mitenkään. Ja etenkin talviliukkailla se hallinta oli tasoa nolla, kun oli kaksi koiraa siinä kiskomassa. Yhden kanssa olisin pärjännyt helposti.

Maisa ja sisko

No, tänään mulla oli tosiaan ihanasti vain ja ainoastaan Lotan remmit kädessä ja sisko talutti Maisaa. Oli kivaa ja päästiin kivasti juoksemaankin. Alla hieno kuva meidän hienoista ja oikeaoppisista vetovermeistä... Tyyliin "älkää tehkö niinku mää teen, vaan niinku mä sanon". Siis ostakaa oikeasti koirillenne kunnon vetovaljaat ja joustollinen remmi ja itellenne tukeva vetovyö. Mäkin tekisin niin, jos mulla olisi OMA koira. Ja meillähän on siis puolikuristava yhdistettynä valjaisiin, koska Lotta on onnistunut pari kertaa peruuttamaan itsensä valjaista irti ja tämän viritelmän ansiosta se ei pääse karkuun, jos onnistuu niin tekemään.

Oikeastihan toi pitäis opettaa jotenkin hienosti tohon vetohommaan ja saada se tajuamaan, että nyt oikeasti PITÄÄ vetää. Ja suunnat ja pysähtyminen. Ja sitten vielä parempi kunto sekä mulle että koiralle, molemmat ollaan ihan yhtä huonossa kunnossa - oikeasti!

Klikatkaa isommaksi!

Mä en enää oikein tiedä, elättelisinkö toiveita, että saisin Lotan meille. Se perhana kun on oppinut haukkumaan! Ei sillä, se olisi kyllä helppo ötökkä opettaa siitä pois esim. haukkupannan avulla, jos ei se lopeta sitä vain ympäristön vaihdoksen seurauksena. Eikä se nyt enää mikään pentukaan ole, eikä sen luuston kunnosta ole mitään takeita. Uskalla nyt sitten sellaisen kanssa harrastaa, joko maksat kalliit kuvaukset tai pelkäät, että koira hajoaa käsiin hetkellä millä hyvänsä. Eikä se ole varsinaisesti mun unelmakoira... Vaikka oppisin tietysti sen kanssa hurjasti ja olen oppinut jo nyt.

Ehkä en saa sitä meille edes "koeajalle", koska eihän se ole meidän, vaan miehen vanhempien. Ehkä se ei oikeasti sopeudu kaupunkiin. Ehkä mä en jaksa elää sen kanssa. Mutta sen mä tiedän, että jos se jää tänne, niin ensinnäkin se on onneton ja sillä on huono elämä (ei lenkkejä, ei koirakavereita, ei koulutusta, ei kuria, ei edes ketään kuka leikkisi sen kanssa) ja toiseksi mä jään miettimään sitä asiaa lopuksi elämääni. Että mitä jos olisin sittenkin tehnyt toisin. Teen jo niin, yhden hevosen takia, enkä tahdo toista samanlaista "entä jos..." -tapausta, jota pohtia seuraavat 10 tai 20 vuotta mielessäni.

Päivän taidekuva.

Järki sanoo ei, yrittää uskotella että se ei ole hyvä idea, musta ei ole siihen ja mä en tykkäisi elämästä koiran kanssa. Ja että Lotta on keskittymiskyvytön, kouluttamaton sekarotuinen rakki, josta ei kuitenkaan tule yhtään mitään. Ja se on muka jo vanha ja mullakaan ei ole töitä ja niin edelleen. Sydän sanoo jotain ihan muuta. Ja mieheltä en edes uskalla kysyä.

Koirien kanssa metsässä

Perjantaina olin miehen ja koirien kanssa lähimetsässä (jonka reunaan on meidän ovelta ehkä 100m), Lotta juoksenteli vapaana ja Maisa roikkui remmin päässä. Kyseisessä metsässä nimittäin liikkuu muitakin koiria silloin tällöin ja lähistöllä on pihoja, joissa on koiria, joten äksyä mummelia ei kannata tällaisissa paikoissa pitää vapaana. Muuten pysyy kivasti vapaana suurinpiirtein näköetäisyydellä ja tulee kiltisti luokse, mutten tahdo ottaa sitä riskiä että se joko syö jonkun tai tulee itse syödyksi.

Lotan kanssa on ollut aiemmin vähän ongelmia koiran kiinni saamisen kanssa, mutta koska se ei nyt ole ollut kenenkään muun kanssa liikkeellä, olen saanut käyttää omia keinojani ja Lotta ei enää juokse parin metrin päästä ohi kiinni jäämisen pelossa. Ei sillä, että se mitään täydellistä tai edes jonkinlaista luoksetuloa osaisi, mutta nyt se "uskaltaa" pysytellä mun lähellä. Lenkin aikana otin sen pari kertaa kiinni muuten vaan, rapsuttelin ja päästin taas menemään ja toki kehuin ja rapsutin sitä muutenkin, jos tuli lähelle. Siinä vaiheessa, kun koira piti saada kiinni, en muuttanut käytöstäni tai olemustani mitenkään (Lotan kanssa täytyy olla tarkkana, se on toisinaan yllättävän herkkä!) ja koira tuli itsestään mun luokse ja sain sen otettua kiinni ilman minkäänlaista "jahtaamista" tai edes "syöksyä", jotta ylettyisin sen valjaisiin.

On se hieno ♥ Ja vähän liian tärkeä ei-omaksi koiraksi.

- koirankoulutusmietinnät alkaa -

Kyllä huomaa, että sen kanssa on tehty asioita väärin. On toisaalta kiva korjata ongelmia, mutta toisaalta olisi myös kiva kouluttaa koira alusta asti toimimaan oikein, sillä silloin sen toiminta olisi varmempaa. Silloin koiran kanssa toimiessa ei tarvitse jatkuvasti pitää mielessä niitä vanhoja ongelmia sen pelossa, että oma toiminta nostaa ne taas esiin. Varsinkin Lotan tyylisen koiran kanssa saa olla tarkkana. Se on miellyttämisenhaluinen, mutta kodin ulkopuolella ihan omissa maailmoissaan ja metsästysrotujen risteytyksenä sille ei ole ominaista pysytellä ihmisen välittömässä läheisyydessä. Lisäksi se on pehmeä ja herkkä. Se on toisaalta nopea oppimaan, mutta se on keskittymiskyvytön, eikä todellakaan penaalin terävin kynä, vaikka valtavan ihana koira onkin.

Tässä parin "ongelmatapauksen" kanssa toimiessa suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut se, että ainoastaan minä toimin ongelmaa poistavalla tavalla. Maisan kanssa ongelma on sinänsä pieni, sillä fiksuna koirana se osaa olla kiltisti kun minä olen paikalla, vaikka ei olisi sitä muiden seurassa. Lotta taas helposti yleistää varsinkin ikävämmät asiat koskemaan kaikkia ihmisiä. Niinpä, kun joku muu ottaa sen kiinni "hyökkäämällä" sitä kohti, se alkaa kiertää myös minut parin metrin päästä. Vaikka kyllä senkin päähän jotain menee:
         Koirat olivat muutama viikko sitten päässeet mystisesti karkuun takapihalta ja portti (jossa on tiukka kiinnitys!) oli auki. Lähdimme miehen kanssa koirien perään talutusremmit kädessä ja miehen isä jäi kotipihaan odottelemaan, jos karkurit palaavat kotiin. Olivat kuulemma käyneet siinä kymmenen metrin päässä kääntymässä, mutta Lotta oli lähtenyt juoksemaan pois ja Maisa oli juossut sen perään. Me törmäsimmekin koiriin hetkeä myöhemmin ja Lotta etunenässä ne juoksivat suoraan syliini ilman ajatustakaan pois kipittämisestä, jolloin saimme ne vaivatta kiinni ja kehuin toki molempia vuolaasti ja rapsutusten kera.
          Tähän on syykin. Lottaa täytyy aina välillä huudella takapihalta sisälle. Kun minä huudan sitä, se tulee häntä heiluen ja saa kehuja ja rapsutuksia. Kun joku muu huutaa sitä, se ei tule ensimmäisestä eikä kymmenennestäkään käskystä aina sisälle, koska on tottunut saamaan vain toruja, kun vihdoin suvaitsee tulla sisälle. Mikä meni väärin? Niinpä. Onneksi oma mies ei ole tähän syyllistynyt, joten Lotalla on ns. luottamus häntä kohtaan olemassa. Mä olen kuitenkin se, jonka luokse se juoksee, vaikka vieressä oleva mieheni sitä olisi kutsunut.
         Mä olen tehnyt itsestäni sille sen spesiaalin ihmisen, jolta saa kaikkea kivaa, joka toimii johdonmukaisesti ja toruu vain jos siihen on aihetta. Lopullinen käännekohta oli kuitenkin, kun kävin ottamassa luun sohvan takana murisevalta Lotalta (nappasin sen niskasta kiinni, siirsin sen kauhemmas, otin luun, vein toiseen paikkaan ja annoin sen sille ja siis tämä kaikki ihan syystä). Lottaa kun joutuu komentamaan niin harvoin, että sille ei oikein kehity samanlaista "kunnioitusta" kuin Maisalle, jota joutuu toistuvasti kieltämään tekemästä asioita. Muutuin sen silmissä kivasta nameja antavasta ja leikkivästä tyypistä ihmiseksi, joka on sekä mukava, että päättää asioista ja siitä hetkestä eteenpäin kaikki on Lotan kanssa toiminut hivenen paremmin.

Mun mielestä positiivinen vahvistaminen on kauhean kiva asia, mutta ihan kaikkea ei saavuteta sillä. Ja mikä toimii yhdelle, ei aina toimi toiselle. Maisa ja Lotta ovat kuin yö ja päivä, siksi toimin niiden kanssa eri tavalla monissa tilanteissa. Enkä vieläkään ymmärrä, miten voin opettaa FIKSUN koiran pysymään pois astianpesukoneen luota syöttämällä sille nameja ja kehumalla sitä, kun se keksii, että ko. tempusta saa nameja. Ihan totta, tyhmempikin koira saattaa keksiä sen.  Sen sijaan sain muutamalla toistolla opetettua Maisan pysymään sieltä pois (kun minä olen paikalla), kun komensin tiukasti ja yksinkertaisesti työnsin sen pois jalallani (koska käsiin se nappaa hampailla pentuajan väärän kohtelun takia). Ja koira kärsi tästä tavasta hirveästi?
          Sen sijaan esimerkiksi temppujen opettelu, luoksetulo ja moni muu asia ovat juttuja, joita voi opetella juurikin positiivisilla menetelmillä. Mutta mun mielestä koiran kanssa toimiessa suurin tarvittava asia on oma järki. Täytyy osata lukea koiraa ja arvioida, mikä on paras tapa juuri sen tapauksessa saavuttaa haluttu asia. Niinpä voinkin todeta, että en käytä mitään yksittäistä metodia koirien kanssa, vaan omaa päätäni. En kurita niitä, enkä toru turhaan, en satuta, kehun hyvistä jutuista, luen elekieltä, ajattelen asioita koiran kannalta ja niin edelleen. Ja kiinnostaa oppia lisää, jos jollain on mulle hyviä vinkkejä ja toki tykkään myös keskustella aiheesta muutenvaan :)

- koirankoulutusmietinnät loppuu -

Lenkin jälkeen hetken rauhoituttuamme menimme koirien kanssa pihalle ja otin namit mukaan. Ensin tein Lotan kanssa muutamaan kertaan istu-seiso-maahan -muistuttelua ja sitten nostin talven talon seinustalla nököttäneet estetolpat laatoituksen keskelle.

         Harmi kun tästä ei ole kuvia. Laitoin pitkän puomin alimmalle kannattimelle ja Lotta tuli mun kanssa sen yli epäröimättä. Muutaman toiston jälkeen nostin sitä toiselle kannattimelle (varmaan alle 20cm maasta), että se oikesti edes huomaisi puomin ja siitäkin mentiin yli monta kertaa. Melkoinen muutos, kun viime syksynä Lotta pelkäsi ko. hökötystä kuin ruttoa!

         Siinä sivussa myös sivulletuloa ja pätkiä seuraamista. En tiedä vieläkään miksi, mutta Lotta istuu pysähtyessä kuin tietäisi, että niin kuuluu tehdä. Sivulletulo sillä ei todellakaan ole hanskassa, mutta mitä pienistä, namin avulla koira oikeaan paikkaan vaan. Huviksemme tässä treenaillaan. Lopussa Lotta hyppäsi mua vasten kohtuullisen hallitusti (mua vasten hyppiminen on normaalisti kyllä kiellettyä, mutta treenatessa ja hallitusti tehtynä kyllä sallin sen) ja sai paljon rapsutuksia. Koko lyhyen treenailuhetken aikana se ei kertaakaan haahuillut muualle ja pientä keskittymiskykyäkin oli havaittavissa.

Maisakin hyppäsi pari kertaa sellaisen 20 senttisen hypyn ja istui ja meni maahan ihan pätevästi (ollakseen luupää-Maisa). Se on oikeasti oppinut sen istumisen nyt, se istuu ilman mitään apuja ja maahan se menee namin perässä, eikä enää nouse seisomaan ja tunge vain kuonoa kiinni namikäteen. Senkin 12-vuotiaaseen umpiluiseen päähän siis todella jää jotain, kun vaan yrittää. Siinä missä Lotta saattaa oppia jonkin asian alle 10 toistolla, vaatii Maisa samaan juttuun 100-1000 toistoa. Enkä liioittele yhtään, vaan olen todennut tämän ihan käytännössä.

Toisaalta tekee mieli touhuta koirien kanssa ja opettaa juttuja erityisesti Lotalle. Toisaalta tuntuu kuitenkin niin turhalta, sillä montaa kuukautta tässä ei enää asustella, vaan muutto omaan kerrostalokämppään alkaa lähestyä. Siinä vaiheessa kaikki opittu menee roskakorista alas, enkä enää touhua Lotan kanssa mitään koskaan ikinä. Tai ehkä satunnaisesti jos tullaan kylään, mutta tuskin silloinkaan muuta kuin rapsuttelen sitä...

Lenkillä törmättiin myös sinivuokkoihin!

Hyvää kevättä sekä ihmisille että karvaisille kavereille! Menen nyt muualle jatkamaan koira-ahdistumistani ja neulon neuletakkiani eteenpäin.

Ainiin, kaikki postauksen kuvat on otettu Canon PowerShot A4000 IS -pokkarillani. Kiva kamera, edelleenkin, mutta ei pysy koirien mukana yhtä hyvin kuin järkkäri. Myöhemmin tällä viikolla ehkä lisää koirakuvia ja toivottavasti saisin kuvia ja/tai videoa myös pikku treenailuistamme joku kerta.