Aina vaan lisää koirajuttuja

Taas lisää koiria ja koirakuvia niitä haluaville, muut voivat skipata postauksen! :)

Sisko tuli käymään mun ja koirien kanssa lenkillä, joten suunnattiin kohti pientä venerantaa, joka on jo mun vakipaikka, jonne aina kesäisin suuntaan koirien kanssa. Lotta pääsi uimaankin ja nyt molemmat koirat ovat mukavan väsyneitä.

Lotta ei (taaskaan) uskaltanut uida, kahlasi vaan niin pitkälle kun tassut ylttivät pohjaan. Kun vedet lämpiäisivät, pääsisi itsekin veteen ja voisi yrittää vähän opettaa sitä uimaan... Vaikka silloin me ollaan jo ehkä muuttamassa pois täältä.

Kyllä se alkumatkasta veti ihan pätevästi, mutta
silloin en tajunnut ottaa kuvia tai mitään.

Mun uljas vetokoirani melkeen jaksaa vetää paluumatkalla

On kivaa saada joko joku jäämään kotiin Maisan kanssa tai joku taluttamaan Maisaa. Mä olen nimittäin todennut, että kahden kouluttamattoman koiran, joista toinen on remmirähjä ja toinen yliystävällinen sählääjä, ulkoiluttaminen yksin ei ole hyvä idea. Tajusin sen viimeistään kevättalvella, kun noiden nelijalkaisten ansiosta kaaduin ja raahauduin jäällä polvillani pari metriä... Oli kivaa, joo.
          Yhtälailla mä arvostaisin, jos meitä vastaan tulis ihminen yhden tai useamman koiran kanssa, eikä kykenisi hallitsemaan koiriaan ja ne tulisivat päälle. Maisan kanssa jotain voisi oikeasti sattua, se on niin arvaamaton ja ihan takuuvarmasti provosoi joitain koiria haukkumisellaan. Remmin päässä oleva koira pitäisi aina pystyä hallitsemaan, vähintään sitten voimalla. Meillä se hallinta nyt on aika pitkälti sitä voimaa, kun noita ei ole koulutettu mitenkään. Ja etenkin talviliukkailla se hallinta oli tasoa nolla, kun oli kaksi koiraa siinä kiskomassa. Yhden kanssa olisin pärjännyt helposti.

Maisa ja sisko

No, tänään mulla oli tosiaan ihanasti vain ja ainoastaan Lotan remmit kädessä ja sisko talutti Maisaa. Oli kivaa ja päästiin kivasti juoksemaankin. Alla hieno kuva meidän hienoista ja oikeaoppisista vetovermeistä... Tyyliin "älkää tehkö niinku mää teen, vaan niinku mä sanon". Siis ostakaa oikeasti koirillenne kunnon vetovaljaat ja joustollinen remmi ja itellenne tukeva vetovyö. Mäkin tekisin niin, jos mulla olisi OMA koira. Ja meillähän on siis puolikuristava yhdistettynä valjaisiin, koska Lotta on onnistunut pari kertaa peruuttamaan itsensä valjaista irti ja tämän viritelmän ansiosta se ei pääse karkuun, jos onnistuu niin tekemään.

Oikeastihan toi pitäis opettaa jotenkin hienosti tohon vetohommaan ja saada se tajuamaan, että nyt oikeasti PITÄÄ vetää. Ja suunnat ja pysähtyminen. Ja sitten vielä parempi kunto sekä mulle että koiralle, molemmat ollaan ihan yhtä huonossa kunnossa - oikeasti!

Klikatkaa isommaksi!

Mä en enää oikein tiedä, elättelisinkö toiveita, että saisin Lotan meille. Se perhana kun on oppinut haukkumaan! Ei sillä, se olisi kyllä helppo ötökkä opettaa siitä pois esim. haukkupannan avulla, jos ei se lopeta sitä vain ympäristön vaihdoksen seurauksena. Eikä se nyt enää mikään pentukaan ole, eikä sen luuston kunnosta ole mitään takeita. Uskalla nyt sitten sellaisen kanssa harrastaa, joko maksat kalliit kuvaukset tai pelkäät, että koira hajoaa käsiin hetkellä millä hyvänsä. Eikä se ole varsinaisesti mun unelmakoira... Vaikka oppisin tietysti sen kanssa hurjasti ja olen oppinut jo nyt.

Ehkä en saa sitä meille edes "koeajalle", koska eihän se ole meidän, vaan miehen vanhempien. Ehkä se ei oikeasti sopeudu kaupunkiin. Ehkä mä en jaksa elää sen kanssa. Mutta sen mä tiedän, että jos se jää tänne, niin ensinnäkin se on onneton ja sillä on huono elämä (ei lenkkejä, ei koirakavereita, ei koulutusta, ei kuria, ei edes ketään kuka leikkisi sen kanssa) ja toiseksi mä jään miettimään sitä asiaa lopuksi elämääni. Että mitä jos olisin sittenkin tehnyt toisin. Teen jo niin, yhden hevosen takia, enkä tahdo toista samanlaista "entä jos..." -tapausta, jota pohtia seuraavat 10 tai 20 vuotta mielessäni.

Päivän taidekuva.

Järki sanoo ei, yrittää uskotella että se ei ole hyvä idea, musta ei ole siihen ja mä en tykkäisi elämästä koiran kanssa. Ja että Lotta on keskittymiskyvytön, kouluttamaton sekarotuinen rakki, josta ei kuitenkaan tule yhtään mitään. Ja se on muka jo vanha ja mullakaan ei ole töitä ja niin edelleen. Sydän sanoo jotain ihan muuta. Ja mieheltä en edes uskalla kysyä.

Koirien kanssa metsässä

Perjantaina olin miehen ja koirien kanssa lähimetsässä (jonka reunaan on meidän ovelta ehkä 100m), Lotta juoksenteli vapaana ja Maisa roikkui remmin päässä. Kyseisessä metsässä nimittäin liikkuu muitakin koiria silloin tällöin ja lähistöllä on pihoja, joissa on koiria, joten äksyä mummelia ei kannata tällaisissa paikoissa pitää vapaana. Muuten pysyy kivasti vapaana suurinpiirtein näköetäisyydellä ja tulee kiltisti luokse, mutten tahdo ottaa sitä riskiä että se joko syö jonkun tai tulee itse syödyksi.

Lotan kanssa on ollut aiemmin vähän ongelmia koiran kiinni saamisen kanssa, mutta koska se ei nyt ole ollut kenenkään muun kanssa liikkeellä, olen saanut käyttää omia keinojani ja Lotta ei enää juokse parin metrin päästä ohi kiinni jäämisen pelossa. Ei sillä, että se mitään täydellistä tai edes jonkinlaista luoksetuloa osaisi, mutta nyt se "uskaltaa" pysytellä mun lähellä. Lenkin aikana otin sen pari kertaa kiinni muuten vaan, rapsuttelin ja päästin taas menemään ja toki kehuin ja rapsutin sitä muutenkin, jos tuli lähelle. Siinä vaiheessa, kun koira piti saada kiinni, en muuttanut käytöstäni tai olemustani mitenkään (Lotan kanssa täytyy olla tarkkana, se on toisinaan yllättävän herkkä!) ja koira tuli itsestään mun luokse ja sain sen otettua kiinni ilman minkäänlaista "jahtaamista" tai edes "syöksyä", jotta ylettyisin sen valjaisiin.

On se hieno ♥ Ja vähän liian tärkeä ei-omaksi koiraksi.

- koirankoulutusmietinnät alkaa -

Kyllä huomaa, että sen kanssa on tehty asioita väärin. On toisaalta kiva korjata ongelmia, mutta toisaalta olisi myös kiva kouluttaa koira alusta asti toimimaan oikein, sillä silloin sen toiminta olisi varmempaa. Silloin koiran kanssa toimiessa ei tarvitse jatkuvasti pitää mielessä niitä vanhoja ongelmia sen pelossa, että oma toiminta nostaa ne taas esiin. Varsinkin Lotan tyylisen koiran kanssa saa olla tarkkana. Se on miellyttämisenhaluinen, mutta kodin ulkopuolella ihan omissa maailmoissaan ja metsästysrotujen risteytyksenä sille ei ole ominaista pysytellä ihmisen välittömässä läheisyydessä. Lisäksi se on pehmeä ja herkkä. Se on toisaalta nopea oppimaan, mutta se on keskittymiskyvytön, eikä todellakaan penaalin terävin kynä, vaikka valtavan ihana koira onkin.

Tässä parin "ongelmatapauksen" kanssa toimiessa suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut se, että ainoastaan minä toimin ongelmaa poistavalla tavalla. Maisan kanssa ongelma on sinänsä pieni, sillä fiksuna koirana se osaa olla kiltisti kun minä olen paikalla, vaikka ei olisi sitä muiden seurassa. Lotta taas helposti yleistää varsinkin ikävämmät asiat koskemaan kaikkia ihmisiä. Niinpä, kun joku muu ottaa sen kiinni "hyökkäämällä" sitä kohti, se alkaa kiertää myös minut parin metrin päästä. Vaikka kyllä senkin päähän jotain menee:
         Koirat olivat muutama viikko sitten päässeet mystisesti karkuun takapihalta ja portti (jossa on tiukka kiinnitys!) oli auki. Lähdimme miehen kanssa koirien perään talutusremmit kädessä ja miehen isä jäi kotipihaan odottelemaan, jos karkurit palaavat kotiin. Olivat kuulemma käyneet siinä kymmenen metrin päässä kääntymässä, mutta Lotta oli lähtenyt juoksemaan pois ja Maisa oli juossut sen perään. Me törmäsimmekin koiriin hetkeä myöhemmin ja Lotta etunenässä ne juoksivat suoraan syliini ilman ajatustakaan pois kipittämisestä, jolloin saimme ne vaivatta kiinni ja kehuin toki molempia vuolaasti ja rapsutusten kera.
          Tähän on syykin. Lottaa täytyy aina välillä huudella takapihalta sisälle. Kun minä huudan sitä, se tulee häntä heiluen ja saa kehuja ja rapsutuksia. Kun joku muu huutaa sitä, se ei tule ensimmäisestä eikä kymmenennestäkään käskystä aina sisälle, koska on tottunut saamaan vain toruja, kun vihdoin suvaitsee tulla sisälle. Mikä meni väärin? Niinpä. Onneksi oma mies ei ole tähän syyllistynyt, joten Lotalla on ns. luottamus häntä kohtaan olemassa. Mä olen kuitenkin se, jonka luokse se juoksee, vaikka vieressä oleva mieheni sitä olisi kutsunut.
         Mä olen tehnyt itsestäni sille sen spesiaalin ihmisen, jolta saa kaikkea kivaa, joka toimii johdonmukaisesti ja toruu vain jos siihen on aihetta. Lopullinen käännekohta oli kuitenkin, kun kävin ottamassa luun sohvan takana murisevalta Lotalta (nappasin sen niskasta kiinni, siirsin sen kauhemmas, otin luun, vein toiseen paikkaan ja annoin sen sille ja siis tämä kaikki ihan syystä). Lottaa kun joutuu komentamaan niin harvoin, että sille ei oikein kehity samanlaista "kunnioitusta" kuin Maisalle, jota joutuu toistuvasti kieltämään tekemästä asioita. Muutuin sen silmissä kivasta nameja antavasta ja leikkivästä tyypistä ihmiseksi, joka on sekä mukava, että päättää asioista ja siitä hetkestä eteenpäin kaikki on Lotan kanssa toiminut hivenen paremmin.

Mun mielestä positiivinen vahvistaminen on kauhean kiva asia, mutta ihan kaikkea ei saavuteta sillä. Ja mikä toimii yhdelle, ei aina toimi toiselle. Maisa ja Lotta ovat kuin yö ja päivä, siksi toimin niiden kanssa eri tavalla monissa tilanteissa. Enkä vieläkään ymmärrä, miten voin opettaa FIKSUN koiran pysymään pois astianpesukoneen luota syöttämällä sille nameja ja kehumalla sitä, kun se keksii, että ko. tempusta saa nameja. Ihan totta, tyhmempikin koira saattaa keksiä sen.  Sen sijaan sain muutamalla toistolla opetettua Maisan pysymään sieltä pois (kun minä olen paikalla), kun komensin tiukasti ja yksinkertaisesti työnsin sen pois jalallani (koska käsiin se nappaa hampailla pentuajan väärän kohtelun takia). Ja koira kärsi tästä tavasta hirveästi?
          Sen sijaan esimerkiksi temppujen opettelu, luoksetulo ja moni muu asia ovat juttuja, joita voi opetella juurikin positiivisilla menetelmillä. Mutta mun mielestä koiran kanssa toimiessa suurin tarvittava asia on oma järki. Täytyy osata lukea koiraa ja arvioida, mikä on paras tapa juuri sen tapauksessa saavuttaa haluttu asia. Niinpä voinkin todeta, että en käytä mitään yksittäistä metodia koirien kanssa, vaan omaa päätäni. En kurita niitä, enkä toru turhaan, en satuta, kehun hyvistä jutuista, luen elekieltä, ajattelen asioita koiran kannalta ja niin edelleen. Ja kiinnostaa oppia lisää, jos jollain on mulle hyviä vinkkejä ja toki tykkään myös keskustella aiheesta muutenvaan :)

- koirankoulutusmietinnät loppuu -

Lenkin jälkeen hetken rauhoituttuamme menimme koirien kanssa pihalle ja otin namit mukaan. Ensin tein Lotan kanssa muutamaan kertaan istu-seiso-maahan -muistuttelua ja sitten nostin talven talon seinustalla nököttäneet estetolpat laatoituksen keskelle.

         Harmi kun tästä ei ole kuvia. Laitoin pitkän puomin alimmalle kannattimelle ja Lotta tuli mun kanssa sen yli epäröimättä. Muutaman toiston jälkeen nostin sitä toiselle kannattimelle (varmaan alle 20cm maasta), että se oikesti edes huomaisi puomin ja siitäkin mentiin yli monta kertaa. Melkoinen muutos, kun viime syksynä Lotta pelkäsi ko. hökötystä kuin ruttoa!

         Siinä sivussa myös sivulletuloa ja pätkiä seuraamista. En tiedä vieläkään miksi, mutta Lotta istuu pysähtyessä kuin tietäisi, että niin kuuluu tehdä. Sivulletulo sillä ei todellakaan ole hanskassa, mutta mitä pienistä, namin avulla koira oikeaan paikkaan vaan. Huviksemme tässä treenaillaan. Lopussa Lotta hyppäsi mua vasten kohtuullisen hallitusti (mua vasten hyppiminen on normaalisti kyllä kiellettyä, mutta treenatessa ja hallitusti tehtynä kyllä sallin sen) ja sai paljon rapsutuksia. Koko lyhyen treenailuhetken aikana se ei kertaakaan haahuillut muualle ja pientä keskittymiskykyäkin oli havaittavissa.

Maisakin hyppäsi pari kertaa sellaisen 20 senttisen hypyn ja istui ja meni maahan ihan pätevästi (ollakseen luupää-Maisa). Se on oikeasti oppinut sen istumisen nyt, se istuu ilman mitään apuja ja maahan se menee namin perässä, eikä enää nouse seisomaan ja tunge vain kuonoa kiinni namikäteen. Senkin 12-vuotiaaseen umpiluiseen päähän siis todella jää jotain, kun vaan yrittää. Siinä missä Lotta saattaa oppia jonkin asian alle 10 toistolla, vaatii Maisa samaan juttuun 100-1000 toistoa. Enkä liioittele yhtään, vaan olen todennut tämän ihan käytännössä.

Toisaalta tekee mieli touhuta koirien kanssa ja opettaa juttuja erityisesti Lotalle. Toisaalta tuntuu kuitenkin niin turhalta, sillä montaa kuukautta tässä ei enää asustella, vaan muutto omaan kerrostalokämppään alkaa lähestyä. Siinä vaiheessa kaikki opittu menee roskakorista alas, enkä enää touhua Lotan kanssa mitään koskaan ikinä. Tai ehkä satunnaisesti jos tullaan kylään, mutta tuskin silloinkaan muuta kuin rapsuttelen sitä...

Lenkillä törmättiin myös sinivuokkoihin!

Hyvää kevättä sekä ihmisille että karvaisille kavereille! Menen nyt muualle jatkamaan koira-ahdistumistani ja neulon neuletakkiani eteenpäin.

Ainiin, kaikki postauksen kuvat on otettu Canon PowerShot A4000 IS -pokkarillani. Kiva kamera, edelleenkin, mutta ei pysy koirien mukana yhtä hyvin kuin järkkäri. Myöhemmin tällä viikolla ehkä lisää koirakuvia ja toivottavasti saisin kuvia ja/tai videoa myös pikku treenailuistamme joku kerta.

Heihei kilot!

Mua on jo pidempään ahdistanut mun paino tai siis lähinnä lihavuus. Luotettavast toimivaa vaakaa meillä ei ole, joten vaa'an numeroita en ole pahemmin tuijotellut. Sen sijaan oma peilikuva näyttää kamalalta ja vaatteet eivät istu päälleni.

Viime viikon tiistaina liityin sitten Kiloklubiin, joka on ilmainen nettipalvelu. Sinne merkitsen nyt syömisiäni ja liikkumisiani. Vajaan viikon kokemuksella oikein passeli palvelu moneenkin tarkoitukseen. Asetuksista voi säätää oman aktiivisustason ja sen, haluaako laihtua vai ylläpitää painoaan. Määrän lisäksi palvelu kertoo, onko ruoan (tai liikunnan!) laadusta, joten palvelun avulla voi oppia myös syömään terveellisemmin ja liikkumaan monipuolisemmin.

Itsehän olen 158 senttinen, joten pienikin painon lisäys näkyy tässä varren mitassa. Sopiva paino pituiselleni ihmiselle olisi noin 54 kiloa ja kun muutama vuosi sitten painoin sen verran, olin oikein tyytyväinen kehooni - sitä tavoitellaan siis nytkin. No, painoa on kuitenkin kertynyt ja painankin nyt noin 66 kiloa, eli 12 kiloa liikaa. Enemmän tuijotan kuitenkin peilikuvaa ja mittanauhaa, mutta jos nyt en ihan hirveästi lihaksia kerää liikkumalla, niin kyllä tuo kilomääräkin on ihan tavoiteltava asia.

Mun syömisessäni on monta ongelmakohtaa. Yksi, johon en voi vaikuttaa hirveästi, on satunnaisesti oireileva ärtyneen suolen oireyhtymä, joka aiheuttaa lähinnä liian vähäistä syömistä ja sitä, että syöty ruoka ei ehdi "tarttua" mihinkään. Lisäksi on näitä korjattavissa olevia ongelmia:

- Ruokailurytmi. Syön miten sattuu ja liian harvoin. Joskus napostelen.
- Ruokahalu. Ei tee mieli syödä usein ja vaikka olisi nälkäkin, ei välttämättä tee mieli syödä paljoa.
- Ruoan laatu. Kaikenlaista roskaruokaa ja herkkuja, liian vähän kasviksia ja hedelmiä.
- Joskus liian suuret annoskoot. Pitäisi käyttää pienempiä lautasia!
- Passiivisuus. Istun liikaa koneella/neulomassa. Pitäisi liikkua!

Kiloklubin aloittaessani huomasin, että on helppoa syödä liikaa tai liian vähän, mutta vaikea saavuttaa se tavoitekalorimäärä JA syödä terveellisesti samaan aikaan. Joten tässä sitä nyt opetellaan syömistä ihan uudestaan. Kyllä mä opin vielä ja toivottavasti muutan syömistäni nyt pysyvästi parempaan suuntaan. Liikkunutkin olen, siis käynyt kolmesti lenkillä. Kyllä tää tästä lähtee!

Kiloklubin mukaan mun olisi mahdollista saavuttaa tavoitepainoni 28 viikossa. Se on 7 kuukautta, eli yli puoli vuotta. Toivottavasti intoa riittää! Täytynee myös ottaa jonkinlainen "ennen" -kuva, mutta sitä tuskin julkaisen blogissa, ainakaan vielä. Ehkä sitten, kun olen saavuttanut tavoitteeni, kehtaan laittaa sekä ennen että jälkeen -kuvat.

Raitoja ja pikseleitä

Aloitin viime sunnuntaina jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Ostin sitä varten ihan ohjeenkin, koska ilmaisista ei löytynyt makuuni ja lankoihini sopivaa. Tein ihan jopa mallitilkunkin! Mutta nyt puikoilla on viimein ensimmäinen neuletakki, ensimmäinen neulevaatteeni - tähän mennessä olen neulonut vaan asusteita ja muuta pientä.

Mallitilkku

Ohjeena on Calligraphy Cardigan ja teen sen raidallisena. Päälankana Novita Minna ruskehtavana vaaleanharmaana ja kakkoslankana Naturan Lauri sukkalanka ihanassa tummanpetroolissa värissä. Molemmat ovat samaa vahvuutta kuin 7-veikka.

Minnasta mulla on huivi, joka tosin meni jo yhden talven aikana aika nukkaiseksi (osittain varmasti johtuu huivin reikäisestä rakenteesta, joka altistaa nukkaantumiselle yms.). Toivottavasti neuletakki kuitenkin pysyisi käyttökelpoisena jonkin aikaa. Teen kuitenkin ekan neuletakkini ihan tarkoituksella halvemman pään langoista, koska saatan sössiä sen matkan varrella kokemattomuuttani. Pari seuraavaakin pitää ehkä tehdä lähes yhtä halvoista langoista, koska olen hamstrannut niitä...

Seitsemän tuumaa joustinneuletta = kaulus

Neulojakaverit neuvoivat ottamaan ensimmäiseksi paitaohjeeksi saumattoman ylhäältä alas neulottavan ohjeen ja Calligraphy on juuri tällainen. Lisäksi siinä on hurja määrä eri kokoja tarjolla ja ohje vaikuttaa hyvin tehdyltä ja selkeältä, vaikken vielä kovin pitkällä ole.

Itse aion raidoittaa neuletakkini siten, että raitoja tulee takin sileään osaan. Helman, hihansuiden ja kauluksen teen "päävärillä" eli Minnalla. Mahdollisesti viimeistelen kauluksen reunan i-cordilla, samaan tapaan kuin Paulie-neuletakissa, jota ensin harkitsin (mutta luovuin ideasta langan sopimattomuuden takia, koska ensimmäistä neuletakkia tehdessä en halua hirveästi soveltaa ohjetta).

Tässä tulee ensimmäinen raita!

Kootaas sitten vielä projektin tiedot nättiin nippuun...

Malli: Calligraphy Cardigan
Koko: toisiksi pienin (rinnanympärys 38 tuumaa)
Puikot: 4mm

Langat:
Novita Minna, väri 060 (40% villa, 35% akryyli, 25% polyamidi - 185m = 100g)
Natura Lauri sukkalanka, väri 8962 (75% villa, 25% polyamidi - 200m = 100g)

Aloitettu: 5.5.2013

Tilanne NYT.
Vielä kymmenisen kerrosta lisäyksiä...

Sitten muihin aiheisiin.
Viime tiistaina mulle kotiutui uusi tekninen vimpain - Wacom Intuos5 M. Miehen mokoma kun meni myymään vanhan piirtopöytänsä (Intuos4 L) ja osti itelleen näytöllisen piirtopöydän (Wacom Cintiq jonka mallia en muista), joka ei sitten tietenkään käy mun koneeseen ilman virittelyä + painaa 10 kiloa + ei mahdu mun pöydälle edes sitten, kun saan muuton yhteydessä isomman pöydän käyttööni. Ja mun niska-ranne-selkä-ongelmien kanssa Cintiqin piirtoasento ei välttämättä ole ihanteellinen.

Oma pikku ystäväiseni omalla paikallaan :)

Lotta

Niinpä minulle kotiutui näpsäkän kokoinen peruspiirtopöytä kivoilla alennuksilla. Ei se silti mikään ilmainen ollut, mutta pakko saada, kun sille oikeasti löytyy tarvetta ja käyttöä. Voi tätä onnen määrää - kuvien käsittelykin helpottui niin, että sitähän tekee jo pelkästä tekemisen ilosta!

Kyllä tämä kokoa pienempi toimii siinä missä isompi kaverinsa, ehkä jopa tykkään tästä enemmän. Tätä pienemmät kyllä ovat ihan rahanhukkaa, sekin on tullut testattua. Ja mahtuuhan tämä toki paremmin pöydälle ja kulkee mukanakin helposti, kun on suurin piirtein saman kokoinen kuin läppärini suljettuna. Oli se L-kokoinen vähän kömpelön kokoinen, täytyy myöntää.

Vähän olen jo ehtinyt piirrelläkin, siis kuvien muokkailun lisäksi. Aloitin piirtämään "muotokuvaa" Lotasta. Jälleen kerran tunnen hieman huonoa omaatuntoa siitä, että en piirrä mallista, vaan läimäisen kuvan alemmalle layerille ja piirrän "läpi". Mutta kai mä vielä joskus opin...

Mutta kuka opettais mut värittämään?


Huomenna ehkä värjään lankaa, mutta lisäksi aion myös neuloa ja kirjoittaa pari työhakemusta. Lupasin myös siskolle, että menen lenkille tai vähintään kahvakuulailen kotona! Pientä laihdutusprojektiakin tässä olen aloitellut, mutta siitä lisää joku toinen kerta. Nyt nukkumaan.

Saanksmä taas kriiseillä koirista? Saanhan?

Itkupotku vinkuvonku.

Kyseisen lenkin aikana juoksin kovempaa kuin koskaan ennen,
Lotta veti kuin olisi tehnyt sitä aina, mulla valu vesi silmistä,
osin viiman ja osin fiiliksen takia.

Ja mä olin ihan helvetin onnellinen.
Oikeessa paikassa oikeeseen aikaan.

Mä olisin juossut vaikka maailman ääriin, mutta kunto loppui kesken.

Mullahan on melkein kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. Mulla menee hyvin. No, jos nyt ei puhuta työpaikasta... Mut mulla on ihana mies, kohta valmistuva oma asunto meille, ihania ystäviä (joita näen liian harvoin) ja henkisesti voin ihan mainiosti. Olen ehkä vähän lihavassa kunnossa ja mun kropalla on monta typerää ongelmaa, mutta enikeis olen ihan onnellinen ja kuitenkin lähestulkoon terve. Kun vielä sais sen työn, niin mikäs tässä olis elellessä.

Jotain kuitenkin puuttuu. Varmaan arvaatte.

Minä ja Lotta rannalla kesällä 2012.

Mä niin rakastan touhuta koirien kanssa. Mulla on kuitenkin jonkin verran ns. mutkia matkassa.

      a) Kerrostaloyksiö.
Mä en halua pientä koiraa, enkä mitään ns. helppoa koiraa. Koska mä haluan harrastaa. Mutta kuka myy belgin tai australianpaimenkoiran kerrostaloyksiöön? Eihän se asunnon koko oikeasti ole koiralle ongelma, koska kotona sen on tarkoitus levätä, syödä ja oleilla - ulkona sitten liikutaan, leikitään, riehutaan ja treenataan. Monen kasvattajan päähän on vain iskostunut asia, että koiran on parempi olla, jos on oma piha (jonne sen voi päästää tarpeilleen, eikä koiraa tarvitse lenkittää, eikä kouluttaa, eikä muutenkaan aktivoida, koska on se PIHA, joka on kaiken aa ja oo).
      Toisaalta, voi olla myös hankalaa elää koiran kanssa kerrostaloyksiössä. Koiran käytöstä ei voi rajata huoneita, esimerkiksi makuuhuonetta. Koiran sulkeminen esim. keittiöön työpäivien tms. yksinolojen ajaksi on ehkä ongelmallista, kun keittiö on postimerkin kokoinen. Ja millainen yhdistelmä on juuri remontoitu asunto uusine laminaatteineen & sisäsiisteyttä opetteleva pentu. Menisi lattia aika nopeasti vaihtoon... Laminaatti kun ei kestä kosteutta edes sitä määrää mitä parketti. Ja uudet hienot listat pureskeltaisiin hajalle, uudet kivat kalusteet sais hampaanjälkiä reunoihinsa...

      b) Mies.
Se on kasvanut koirien keskellä, mutta se on meistä se, joka ei välttämättä haluaisi koiraa ja joka ei samalla tavalla osaa olla koirien kanssa kuin minä. Kaikenlaista härnäämistä ja muuta ärsyttävää toimintaa esiintyy välillä. Se on mun koulutukseni ansiosta edistynyt huimasti, mutta sen suhtautuminen koiran hankkimiseen ja ylipäätään koiriin on vähän nihkeää edelleen, enkä voi todellakaan olettaa, että se marisematta huolehtisi esim. osansa koiran ulkoilutuksesta, saati että se pärjäisi sen koiran kanssa. Lottakin vie sitä remmissä kuin litran mittaa pitkin ojia... Auktoriteettiongelmia ja sellaista.
      Jos mies olisi ehdottomasti sitä mieltä, että koiran hankkiminen olisi kiva juttu, totta kai olisin jo täydellä innolla sellaista hankkimassa meille. Mutta kun ei, niin ei. Se sanoi, että joskus ehkä myöhemmin, mutta ei vielä lähiaikoina ja sen tuntien se aika on sitten joskus 30 vuoden päästä, jos silloinkaan. Sillä on vaan niin väärä kuva koirista, kun nämä nykyiset on tälläsiä pellossa kasvaneita. Se tykkäsi edellisistä koirista paljon, kun ne oli kilttejä ja tottelivat. Se on ehkä suurin syy sen negatiiviseen mielikuvaan koiran hankkimisesta, ainakin jos multa kysytään.

Minä ja Lotta kotipihalla kesällä 2012.

      c) Minä.
Minä itse, joka en todellakaan ole tässä sopassa se vähiten vaikuttava asia, vaikka viimeisenä listassa nyt olen. Minä en osaa päättää mitä haluan. En uskalla heittäytyä ja ottaa riskejä. Pelkään, etten jaksa koiraa, ulkoiluttamista, opettamista ja muuten vaan jaloissa pyörimistä. Olen epävarma. Kärsin ilman koiraa, mutten kuitenkaan uskalla. Kiinnostus esimerkiksi kouluttamiseen löytyy todellakin, mutta kuitenkin epäröin.
      En ole koskaan omistanut koiraa, enkä ole koskaan huolehtinut koirasta kuin omastani. Olen elänyt lähemmäs 2 vuotta koirien kanssa, joiden päivittäinen hoitaminen koostuu siitä, että kahdesti päivässä roiskaistaan kasa nappuloita kuppiin ja silloin tällöin käydään avaamassa takaovi, jotta koirat pääsevät tarpeilleen - ja sitäkään en ole siis minä itse tehnyt kuin silloin tällöin.
      En jotenkaan osaa aikatauluttaa elämääni mielessäni, jos ajattelen, että koirakin pitäisi huolehtia. Olen tottunut siihen, että voin herätä puoli tuntia ennen kuin täytyy lähteä johonkin ja että voin olla pois kotoa vaikka iltaan asti, vaikka pääasiassa viihdynkin kotosalla. En osaa hahmottaa, missä välissä treenaisin ja lenkittäisin ja muuta. Se olisi vain ja ainoastaan tästä ainaisesta koneella istumisesta pois ja kun muutkin siihen pystyy, niin pitäisi munkin. En vaan silti osaa hahmottaa asiaa.


Mut kattokaa nyt mua koirien kanssa tän postauksen kuvissa. Mitä mä tekisin ilman niitä? Mitä mä tekisin mun elämällä? Mitä mä saavuttaisin? Mistä mä tulisin onnelliseksi? Miksi mä lenkkeilisin? Mitä mä valokuvaisin? Mihin mä purkaisin mun kouluttamisintoni? Kenelle mä ostelisin uusia kivoja varusteita? Mitä hittoa mä tekisin vapaa-ajalla, jos en voisi valita koneella istumista? Minkä vuoksi mä yrittäisin aina vaan kovemmin, vaikka uudelleen yrittäminen ei kuulu mun vahvuuksiin?

Minä ja Jennin ihana Zira-belgi keväällä 2012.

Mitä mä teen? Mistä mä saan valmiit vastaukset? Kuka päättäis mun puolesta ja potkis mua takamukseen kun epäröin?

Lahjatoivelista nro. miljoona

Nyt ne miettii siellä ruudun toisella puolella, että joko taas näitä saakelin lahjatoivelistoja! No kohta pääsette näistä, koska muuton ja synttäreiden jälkeen seuraavan kerran mua lahjotaan jouluna.

Saanen muuten huomauttaa arvon ihmisille, että minun 20-v päivänä juhlitaan myös minun ja miehen 4-v päivää, joka siis todellakin on samana päivänä ja mies täyttää 20-v tasan 12 päivää aiemmin. :)

Tosiaan meiltä löytyy jo aika paljon kaikkea astianpesukoneesta kenkähyllyn kautta astioihin ja toivoisinkin siksi, että ihmiset pitäisivät tämän listan mielessään. Meillä on kuitenkin tosi tosi pieni kämppä, eikä sinne todellakaan mahdu paljoa tavaraa etenkään, kun haluaisin pitää asunnon kohtuullisen siistinä ja sisustukseltaan melko yksinkertaisena. Ja meillä on nyt jo enemmän tavaraa kuin sinne saa nätisti sopimaan...

Ensin kirjoja. Kirjat on kivoja, siis sellaiset missä opastetaan tekemään jotain. Romaaneja ei tule luettua ja jos tulisi, niitä saisi kirjastosta. En kuitenkaan lue tarinoita kuin kerran, joten miksi tarvitsisin ne omiksi? "Ohjekirjoista" sen sijaan hyötyä pitkään ja niitä tarvitaan satunnaisesti, joten niitä on hankalampi lainata kirjastosta, varsinkin kun ei satu asumaan sellaisen naapurissa.

Keittokirjojen määrä on aika minimaalinen. On mulla kai maksimissaan kaksi ja nekin ovat sellaisia ei niin hyviä. Käsityökirjoja löytyy, mutta ei tietenkään koskaan juuri sitä opusta mitä sattuisin tarvitsemaan. Hyviä ja tarpeellisia käsityökirjoja on kuitenkin niin paljon! Yritän nyt laittaa tähän vain välttämättömimpiä juttuja.

Linkit vievät bookyyn tai adlibrikseen (ko. kirjan omalle sivulle), jotka molemmat ovat edullisia nettikirjakauppoja! Molemmissa ilmaiset toimitukset.

   - Otavan julkaisema Kotiruoka -kirja on kuulemma hyvä perusopus, josta löytyy tavallisimmat ruoat ja muut näppärästi, joten se voisi olla todella tarpeellinen! Myös muita enemmän tai vähemmän tavallisia ruokaohjeita kaipailisin kyllä. Olisikohan joku lohiruokiin keskittynyt kirja? Ja joku jälkiruokakirja... Ja sitten joku, missä olisi kevyitä, mutta herkullisia ohjeita!
   - Neulonta: Varpaista varteen 1 & 2, eli sukat kärjestä aloittaen. Sisusta neuleilla ja Kaikki lähti lapasesta.
   - Virkkausta: Patalappuja á la carte, Virkkuri ja 201 ideaa pieniin ja suuriin virkkaustöihin.
   - Ompelua: Laukkuhullun ompelukirja, Käsilaukkukirja, Ompele, saumaa, sovita, Vanhat farkut uusiksi, Farkkujen uusi elämä, Kankaat kiertoon, Ompelukone laulaa, Sisustajan ompeluopas, Sisusta koti kankailla ja Ihanat itsetehdyt laukut.
   - Muuta: Sisusta risusta, Strömsö - parhaat palat ja Vohvelikirjonta.

Käsityötarvikkeita ja -materiaaleja mä tarvin aina. Tosin mulla on aika paljon kaikkea, mutta kuitenkin joku haluaa jotain käsityöaiheista ostaa. Tässä sitä varten jotain ohjeistusta siis.

Lankaa mulla on ja paljon. Jos haluat ostaa lankaa, muista tämä: suosi luonnonkuituja! Niitä ovat villa, merinovilla, alpakka, bambu, puuvilla, hamppu, angora, mohair, silkki, pellava ja niin edelleen. Merinovilla on ehdoton suosikkimateriaalini. Akryyli, nylon, polyesteri ja muut vastaavat ovat tekokuituja.
          Esimerkiksi sukkalangassa on kuitenkin yleensä oltava pieni osa (=reilusti alle puolet) esim. nylonia vahvistamassa lankaa, eikä se ole paha juttu, toisin kuin 50% akryylia sisältävät langat. Luonnonkuituiset, laadukkaat langat ovat kalliimpia kuin tekokuituiset kammotukset ja siihen on syynsä. Ja lankojen vyötteissähän tosiaan lukee mitä lanka sisältää. Niin ja värikkäitä, raikkaita lankoja taikka valkoista, niistä mä tykkään. Valkoisen villa- tai alpakkalangan voin myös itse värjätä, se on kivaa puuhaa!

EMO-värejä

Kankaitakin mulla on aikalailla. Kankaissa varmin juttu on ehkä lahjakortti Eurokankaaseen TAI johonkin ihanaan nettikangaskauppaan (joissa on yleensä tuhat kertaa kivempia kankaita). Tykkäilen puuvillaisista, söpösti kuvioiduista kankaista, joista teen kaiken maailman neulepussukoita ja muita pikkujuttuja. Kankaisiin liittyen myös esim. värikkäät napit ja kangasmerkit ovat toivottua kamaa.

Kankaisiin liittyen voisin haluta kankaanpainovärejä (EMO-merkki on suomalainen ja kuulemma ihan hyvä). Perusvärit (kylmät ja lämpimät sävyt keltaisesta, sinisestä ja punaisesta) olisivat toivottuja ja lisäksi tarvitaan purkki mustaa tummien värien sekoittamiseen, ehkä myös perusvihreä ja sitten vielä iso purkki peittovalkoista (koska sitä kuluu paljon). Turkoosi lienee myös pakko saada -listalla. Yhdellä värilläkin pääsee jo alkuun, esim. sillä turkoosilla! Tampereella EMO-värejä myy Harraste (Tuomiokirkonkatu 21, vain 1kg purkeissa) ja lisäksi näitä värejä saa netistä, esim. suoraan tuolta kappaleen alussa linkitetyltä valmistajan sivuilta.

Siepparit ♥
(kuva lainattu Neinon kaupasta)

Sisustusta täytyy myös miettiä ahkerasti, kun muutto alkaa hiljalleen olla ajankohtainen. Meillä värimaailma on aikalailla tyyliä valkoinen + jotain ja aion olla hyvin hyvin tarkka siitä, mitä tavaroita on esillä. Mä en enää koskaan halua asua asunnossa, joka näyttää taitamattomasti kasatulta tilkkutäkiltä = toisiinsa täysin sopimattomia kalusteita, materiaaleja ja värejä.

Neinon ihanan Siepparit -printin tahtoisin ihan ehdottomasti seinälleni! Niitä on vain 5 kpl ja mä haluan omistaa niistä yhden! Ja haluan tukea nuoria suomalaisia taiteilijoita, jotka tekevät oikeasti kauniita kuvia ja asioita. Sopiva kehyskin löytyy jo... Unisiepparit on mahtavia!

Keittiössä meillä alkaa olla aika kattava määrä kaikkea, sekä astioita että kaiken maailman koneita. Paistinpannulle ja kattilalle löytyisi vielä tarvetta ja meille ei välttämättä kannata XXL-kokoisia pannuja ja kattiloita ostaa, kun meitä on vain kaksi ja keittiökin niin pieni. Mausteita meillä ei ole vielä yhtään ja haluaisin kohtuullisen "kattavan" valikoiman mausteita peruspippurista paprikajauheen kautta oreganoon, sekä myöskin makeampiin juttuihin sopivia aineksia kardemummasta kaneliin. Iso purkki valkosipulijauhetta on myös pakollisten hankintojen listalla, koska ilman sitä ei vaan voi elää.

Keittiössä meillä ei ole senttiäkään liikaa pöytätilaa, joten esillä pidettävien tavaroiden määrä täytyy pitää niin pienenä kuin suinkin mahdollista. Yksi pakollinen juttu on kuitenkin saatava ikkunalaudalle nököttämään, koska mä en tykkää työskennellä hiljaisuudessa - Audio Pro Radio One -radio! Mustana tai valkoisena. Ei oikeasti uskoisi päälle päin, miten mahtava äänenlaatu noin pienestä purkista irtoaa ja kaiken kukkuraksi se olisi vallan passeli meidän suhteellisen yksinkertaiseen ja moderniin sisustukseen.

Jos haluaa ostaa kukkia, niin mä tykkään orkideoista, kaiken kokoisista ja värisistä. Ne on kivoja ja tahdon niitä monta, jotenka ei tarvitse olla huolissaan siitä, jos joku muukin on sattunut sellaisen mulle antamaan. Myös jokun orkideakirja olisi tarpeellinen, esim. Orkideat koti-ikkunalla tai Upeat, helpot orkideat. Lisäksi olen ajatellut meille jotain isompaa viherkasvia kunhan muutamme, joten lahjakortti esim. Plantageniin voisi tätä ajatellen olla ihan näppärä.

Koruja mä olen edelleen tosi huono käyttämään. Tai siis vaihtamaan...

Ähhh, nyt alkaa pää tökkiä pahasti tän kanssa... Ei keksi mitään järkevää. Tulen lisäilemään myöhemmin, jos tulee jotain mieleen!