Muotibloggaanko mä?

Tämähän ei ole mikään muotiblogi varsinaisesti, mutta kun...

Luin Iltalehden sivuja ihan ajankuluksi. Selasin mm. kuvia Talvimorsian -kisan kuvia. Ai että miten hienoja mekkoja. Voi joskus vielä minäkin... Noh, kuitenkin asiaan. Törmäsin juttuun vaatekokojen heittelystä (linkki) ja siellä yksi lukijan ajatus herätti mielenkiintoni blogata aiheesta, tai pääasiassa sen vierestä ja kaikesta muusta.

"Nykykoot tuntuvat suosivan poikamaisia naisvartaloita. On vaikea löytää oikea koko ja vaatteen malli, vaikka kroppa olisi terve, muodokas ja pehmeän naisellinen. Vaatemerkkien kesken on paljon vaihtelua. Itselläni on vaatteita XS-L-kokojen väliltä."

Multakin löytyy vaatteita väliltä XS-L. Itseasiassa pari paitaa on jopa lasten senttikokoja... Hyvin istuvia, oikeasti kivoja vaatteita multa löytyy vain kourallinen. Toisaalta en ole mikään himoshoppailija ja itse tehtyjä vaatteita mulla on vain yksi ja sekin on huppari ja en ole edes käyttänyt sitä kuin maksimissaan kolmesti. Eikä se edes lukeudu hyvin istuvien vaatteiden ryhmääni...

Tähän postaukseen voisin laittaa kuvia itsestäni. Kävimme kaverin kanssa kuvailemassa toisiamme toukokuun lopulla. Päälläni oli ebaysta seitsemällä eurolla hankittu mekko, joka on aivan mahtava, joskin kuvissa varmaan vähän ryttyinen... Hiuskukkajuttunen oli kaverilta lainassa ja pitsireunaiset legginssit Seppälästä. Ja rannekoru myös ebaysta, hintaan 1,20e ja ei postikuluja.

Kuvissa mulla on meikkiä naamassa ensimmäistä kertaa vuoteen. Viimeksi töhrin naamaani siis omissa ylioppilasjuhlissani. Näin myöhemmin voin todeta, että kulmat on liian tummat mulle. Hankin tosin kuvailujen jälkeen itselleni sopivan värisen kulmakynän. Mietin kyllä edelleen, että miksi, koska meikkaan kerran vuodessa...

Ettäjoo. Tällänen mä olen. Pieni paksu ihminen. Vähemmänkin pullukassa kunnolla olen paksu joiltain kohdin. En ehkä ihan malliainesta. Vaikken kyllä koskaan opi ymmärtämään, mitä niin hienoa on vain ja ainoastaan niissä ns. mallivartaloisissa. Ei sillä etteivät olisi nättejä, siis sellaiset ei-anorektisen näköiset. Mutta ollaan me muunkin malliset ihmiset olemassa!

Moni vaate toki näyttää mallin päällä hienolta, koska sellaisillehan ne on suunniteltukin. Kun mä vedän sellaisen päälleni, lopputulos ei ole useinkaan kovin kaunis. Monesti näytän esim. siltä, että olisin raskaana! Hyi! Moni vaate muutenkin leventää valmiiksi leveää ihmistä, vaikka näyttäisi mallin päällä miten hienolta. Tai korostaa tai häivyttää jotain kohtaa. Mitä meidän muun mallisten ihmisten sitten pitäisi pukea päällemme? Jätesäkki?

No, tosiasiassa sopivia vaatteita kyllä löytyy, vaikka välillä tuntuu, että ne ovat sitten niitä perustoppeja, perust-paitoja ja lökäreitä. Eli mun peruslook. Kaikki erikoisempi tuntuu sopivan vain malleille tai vähintään näyttää liian juhlavalta arkikäyttöön. Tai sitten olen vain vähän liian vaativa.

Kyseinen mekko ehkä hieman korostaa yläosaani, siis sekä hartioita että rintoja. No, mitäs pienistä. Vastapalveluksena se häivyttää ylimääräisiä makkaroita vyötäröltä. Yksi toinen ihana mekkoni puolestaan ei varsinaisesti korosta ja saa rintoja näyttämään isommilta, mutta on sellainen, joka kuvionsa takia kiinnittää huomiota sille alueelle. Vastapainoksi näille: Ostin (kokeilematta) tarjouksesta ihanan turkoosin urheilutopin, joka saa kroppani yläosan näyttämään pienemmältä, mutta se ei toki urheillessa haittaa yhtään.

Vastapainoksi näille jotain suurentaville tai pienentäville vaatteille, löysin muutamia viikkoja sitten Prismasta aivan ihanan oranssin mekon, joka on sekä äärettömän mukava päällä, että näyttää aivan ihanalta. Siitä on pakko saada kuvia! Se päällä mulla on suorastaan hämmentävän tasapainoinen olo ja se myös näyttää siltä. Tämmöisiä vaatteita olisi ihana olla enemmän, tämmöisiä oikeita hyvän mielen vaatteita.

Painonpudotusta ja kiinteytymistä odottamassa mulla on yhdet aivan ihanat muutama vuosi sitten ostetut  joustamatonta kangasta olevat caprit, sekä ihana vihreä mekko. Caprit olivat minulle ostohetkellä ja sen jälkeisen kesän ajan oikein sopivat ja tykkäsin niistä hirveästi - kauhistuin, kun vuosi sitten en saanut niitä edes reisistäni kunnolla mahtumaan, saati että olisivat kiinni menneet. En tiedä paljonko painoin sillon, mutta nyt muutaman kilon pudotuksen jälkeen ne mahtuivat minulle jotenkuten, siis kiinni asti, mutta olivat vielä ihan liian tiukat. Kunnon motivaatiovaate, kun ei veny yhtään!
          Se ihana vihreä mekko puolestaan on aika venyväinen, minkä vuoksi se varmasti kyllä mahtuu, mutta näyttää pienenkin pömppömahan kanssa aivan kauhealta. Sitten kun olen laiha ja vatsastani kiinteytynyt, se näyttää varmasti ihanalta. Jos vaan koskaan pääsen siihen asti. Ehkä saatte siitä vielä joskus kuvia!

Painonpudotuksesta puheen ollen, täytyisi taas pitkästä aikaa punnita mut! Tosin nyt olen joitain päiviä vain ollut kipeänä (nielurisat...) ja mässännyt kaikkea, mikä vaan maistuu. Hedelmistä puhuminenkin aiheuttaa ikävän tunteen kurkussa. Totta puhuakseni, pari päivää on mennyt pääasiassa sipsien ja popcornien voimalla. Silti päivän kalorimäärä on varmasti jäänyt aika onnettomaksi, joten ehkä en kauheasti takapakkia tästä ota. Kyllä kipeänä ollessa aina paino tippuu - muttei läskeistä. Muistan kun nuorempana olin kunnon mahataudissa ja paino putosi monta monta kiloa taudin aikana - punnitsin itseni ihan huvikseni silloin, kun tiesin painon pudonneen hurjasti. Ne varmasti tulivat takaisin yhtä nopeasti kuin lähtivätkin. Ja myöhemmin niille on tosiaan ilmestynyt kaveri jos toinenkin.

Huomasin muuten, että jälleen sama tilanne toistuu - olen kipeänä ja silloin tulee hirveä into päästä rääkkäämään itseään kuntoilun muodossa! Näin tapahtuu ihan joka ikinen kerta kun olen kipeänä. Vaikka olenhan mä nyt muutenkin urheillut, siis ennen kun kipeydyin. Kävin koiruuden kanssa vähintään tunnin lenkeillä lähes päivittäin!
         Lenkkeilyn lisäksi pitäisi muistaa hyvät venyttelyt ja tietenkin pitäisi tehdä myös jotain muuta, esim. kahvakuulatreeniä (mulla on 4 ja 8 kg kuulat itsellä). Urheilun osuus on painonpudotuksessa kuitenkin pieni osanen, ruokahan on se tärkein. Myös unirytmiä pitäisi ehdottomasti parantaa, koska se vaikuttaa myös hirveästi - vähintään energisyyteen, jonka avulla jaksaa sitten tarkkailla syömisiä ja urheilla!

Olen laiskan ja passiivisen elämäntavan vanki. On hirveän raskasta olla aktiivinen. On hirveän raskasta herätä aamulla ja tehdä jotain muuta kuin lösähtää koneen ääreen. Hirveän raskasta lähteä lenkille, siivota, tehdä kunnon ruokaa...

Miten te aktiiviset ihmiset jaksatte? Mikä estää teitä jäämästä paikoilleen?

Miten ihailenkaan ihmisiä, jotka ovat aktiivisia, hyvässä kunnossa ja nauttivat elämästä tekemällä paljon asioita! Joskus tuntuu, että päivät lipuvat ohi tismalleen samanlaisina, kun möllötän tässä. Yhtäkkiä on kulunut päivä, sitten viikko, kuukausi ja kymmenen vuotta, enkä ole edelleenkään tehnyt mitään. Kaipaan onnistumisen tunteita, hyvää fiilistä urheilun jälkeen, tyytyväisyyden tunnetta tehdyistä asioista... Silti vain istun tässä! Ja vain kipeänä tämä tunne saa mut näin ahdistuneeksi, joten terveenä en koskaan kuitenkaan sitten tee mitään. Istun vaan.

Haluaisin niin kovasti oman koiran. Mieluiten toki Lotan omakseni, jos se vaan suinkin onnistuisi. Sitten toisinaan, kuten nyt, vajoan johonkin kummalliseen mielentilaan ja totean olevani liian laiska ja huono. Miksi? Lotan kanssa lenkkeillessä ja touhutessa mulla (ja koiralla!) on aina todella kivaa. Mä olen aina sen jälkeen todella todella hyvällä tuulella. Suunnittelen, mihin seuraavaksi lenkkeiltäisi ja mitä seuraavaksi opeteltaisi. Mä olen täynnä energiaa lähdössä lenkille iltakymmeneltä, kun palaan remontoimasta?! Minä, laiska ihminen! Mitä?

Sitten tulee se mielentila ja ahdistus, kun on vähän aikaa mennyt hyvin. "En mä kuitenkaan jaksa" ja "ei tästä mitään tule" ja "en mä tiedä tykkäisinkö mä elää koiran kanssa ihan joka päivä" ja niin edelleen. Täh?! Ensin nautin joka hetkestä, pulppuan intoa ja energiaa ja sen jälkeen kykenen vielä ajattelemaan näin. Joku voisi tulla ja kertoa, että mitä hemmettiä mun päässä tapahtuu.

Mä tiedän jo, mikä on se asia, joka saa mut aktiiviseksi. Mä olen huono yrittämään uudelleen ja luovutan helposti, mutta tämän asian kanssa en koskaan kyllästy yrittämään. Tää on se asia, jonka parissa mulla olis tavoitteita ja päämääriä. Eikä varmaan tarvitse edes mainita niistä onnistumisen tunteista ja monesta, monesta muusta positiivisesta asiasta. Ja silti käyn taistelua pääni sisällä. Eipäs juupas.

Ai eikstää ollutkaan enää koirablogi? Häh?

Noniin, nyt menee taas sen verran sivuraiteille, että parempi ehkä mennä nukkumaan. Huomenna ehkä aloitan tuunausprojektin nimeltä harmaa jumpsuit. Se on tylsä ja vähän joka suunnasta liian iso mulle, joten siinä riittää tekemistä! Muttakun sain sen niin halvalla...

Nyt, hyvää yötä ja huomenta. Näkemisiin.